Kannonkosken tervahauta

Kannonkoskella, keskellä vehreitä metsiä ja kirkasvetisten järvien rantoja, elää yhä muinainen perinne, jonka juuret ulottuvat syvälle suomalaiseen maaperään.

Tervahaudan poltto -perinne

Tuo vanha taito, jota ovat harjoittaneet sukupolvet toisensa jälkeen, on säilynyt elinvoimaisena näihin päiviin saakka. Kannonkoskella tervanpoltto ei ole vain työ, vaan perinne ja rituaali, joka alkaa metsän siimeksestä.

Tervahauta, tuo mahtava maahan kaivettu kuoppa, on huolella kasattu tervaspilkkeistä, puuklapeista ja turpeista. Siellä haudanvahtijat keräävät tarkkaan valitut tervakset, ikivanhat puunkannot, jotka ovat olleet metsänpohjalla vuosikymmeniä. Näitä kantoja ei enää löydy helposti, sillä metsäyhtiöt eivät suosi niiden keruuta, mutta onneksi perinne jatkuu niiden avulla, jotka ovat pitäneet huolta varastoistaan. Ennen kuin tervahauta sytytetään, haudanvahtijat noudattavat tarkkaan perinteitä ja taikoja, jotka ovat säilyneet sukupolvien ajan.

Muinaisen perinteen mukaan ennen tervahaudan sytytystä lähdettiin metsään tervaksia hakemaan, samalla etsien merkkejä metsänhaltijasta, joka asui polun oikealla puolella olevassa suuressa vanhassa kusiaispesässä. Tämän tiedetiin tuovan onnea. Tätä pesää piti kunnioittaa ja kävellä sen ohitse takaperin, hengittämättä ja samalla yhdeksään laskien.

Tervahauta on tarkoin vartioitu, ja sen kokoaminen on tarkkaa työtä. Hauta ei saa olla liian suuri, sillä silloin tulen hallinta vaikeutuu. Vanha tapa heittää kirves haudan yli kertoo Tervamestarille, onko hauta oikean kokoinen. Sytytysvaiheessa haudanvartijat noudattavat vanhoja rituaaleja. Uskotaan, että paras tulos on luvassa, kun tuli haetaan sammumassa olevasta toisesta tervahaudasta, tai jos tätä ei ole saatavilla, sytytys tehdään kolmesta eri hongasta, kolmesta suokannosta ja kolmesta juurakosta vuolluilla lastuilla.

Tervahautaa sytyttäessä polttajilla tulee olla toisessa kädessään vasta ja toisessa palava tulikeppi. Vastan saa tehdä vain naiset, ja se tehdään kolmesta eri lepästä ja kolmesta eri männystä. Tervahaudan sytyttäjät, miehet, kiertävät haudan kolmesti, kaksi kertaa myötäpäivään ja kerran vastapäivään, samalla ripsien haudan suuntaan vastoilla ja lausuen ääneen vanhat sanat:

”Antaa juosta männyn pinnan, hongon roson rollottoa.”

Kun hauta on syttynyt, alkaa sen vartiointi. Vorokaudet ympäri kestävä haudanvartiointi oli miesten työtä. Haudanvahtijoiden tehtävä on säätää paloa tarkasti varmistaen, että tuli ei roihahda liikaa, eikä pääse sammumaan. Tämä työ on taidetta ja taitoa, jossa jokainen liike, jokainen toimi, on tarkoin harkittu. Hehku säilyy ja musta, hyvälle tuoksuva terva valuu haudan pohjalle, josta se kerätään talteen ja myydään.

Kannonkosken kunnan alueella tervaa on poltettu jo parisataa vuotta. Aikanaan alueella oli kymmeniä tervahautoja. Vielä 1800-luvulla tervaksista poltettu musta kulta oli seudun tärkein vientituote.

Kannonkosken tervanpolttoperinne on elävä muistutus menneestä ajasta, mutta samalla se on ylpeyden aihe yhteisölle, joka vaalii ja kunnioittaa esi-isiensä taitoja. Nykypäivän tervanpolttoperinnettä vaalii Kannonkosken Leijonat. He eivät vain varjele tulta, vaan vaalivat ikiaikaista perintöä, joka elää jokaisessa savukiehkuraan kietoutuvassa tarinassa, jokaisessa pisarassa tummaa, hohtavaa tervaa, joka valuu haudan uumenista.